Oliko kaikki ennen lähiruokaa?
Syyskuussa vietettiin jo perinteeksi muodostunutta Lähiruokapäivää, jolloin sadat maatilat avasivat ovensa vierailijoille eri puolilla Suomea. Lähiruokapäivä sai pohdiskelemaan, miltä ruokahistoria näyttäisi, jos sitä tarkastelisi lähiruoan käsitteen kautta.
Ensinnä on todettava, että lähiruoka ei ole kovin vanha sana. Esimerkiksi haku Kansalliskirjaston digitaaliseen sanomalehtiarkistoon ei tuota yhtään oikeaa tulosta hakusanalla lähiruoka. Se tarkoittaa, että vuoteen 1939 mennessä kukaan ei ole vahingossakaan kirjoittanut sellaista sanaa suomenkielisten sanomalehtien palstoille.
Jotta menneisyyden lähiruokaa voitaisiin tarkastella, pitää tietää, mitä lähiruoka tarkoittaa. Määritelmä löydetään Tieteen termipankista. Sen mukaan lähiruoka on ”oman alueen, esimerkiksi maakunnan, raaka-aineista tuotettua ja jalostettua ruokaa, joka markkinoidaan ja kulutetaan omalla alueella ja joka edistää oman alueen paikallistaloutta, työllisyyttä ja ruokakulttuuria”. Tässä vaiheessa historioitsija alkaa epäillä, voidaanko menneisyyden kohdalla puhua lainkaan lähiruoasta. Lähiruokamääritelmän soveltaminen menneisyyteen on ongelmallinen siksi, että se edellyttää markkinoita, joilla tuottajat ja kuluttajat kohtaavat. Ajatus on nykypäivänä itsestään selvä, mutta vaikeasti siirrettävissä menneisyyteen. Siksi on syytä tarkastella, mistä ihmiset saivat ruokansa menneillä vuosisadoilla.
Omavaraisuus ja ostotalous
Oleellista on, kenen ruokapöydän ääreen istumme ruoan alkuperää pohtimaan. Karkeasti ihmiset voitiin jakaa kahteen ryhmään sen mukaan, oliko heillä maankäyttöoikeuksia vai ei. Maankäyttöoikeudet mahdollistivat ruoan tuottamisen itse. Pitkälle menevään omavaraisuuteen saattoivat pyrkiä talonpojat ja torpparit, mutta myös useimmat säätyläiset. Elintarvikkeiden ostaminen ei kuitenkaan ollut heillekään poikkeuksellista, mutta ostoelintarvikkeet saattoivat tulla hyvinkin kaukaa.
Omavaraisetkin taloudet olivat yhteydessä maailmanmarkkinoihin suolan kautta. Suolan avulla voitiin säilöä lihat ja kalat. Suola tuotiin eteläisestä Euroopasta ja se täytyi jokaisen kotitalouden ostaa. Käytännössä omavaraisuutta toteutettiin siis tuontituotteen avulla. Suola ei myöskään ollut ainoa tuontituote, joka päätyi suomalaisiin pöytiin jo varhain. 1700- ja 1800-luvuilla kartanoiden reseptikirjoissa esiintyy hyvin yleisesti esimerkiksi riisiä, mantelia, sitruunaa ja eksoottisia mausteita. 1800-luvun kuluessa varsinkin riisistä tuli myös laajemmin suomalaisten suosikki, jota ostettiin erityisesti juhlahetkiin, jos se oli taloudellisesti mahdollista.
Kotitaloudet, joilla oli mahdollisuus pyrkiä omavaraisuuteen, ostivat myös arkisempia ruokatarpeita. Kalavesistä köyhillä seuduilla suolakala oli säännöllinen ostos, sillä se kuului yleisesti arkiseen ruokavalioon. Lisäksi osa kotitalouksista osti tuotteita, joita olisi voinut tuottaa itsekin, mutta oli kannattavampaa toimia toisin. Esimerkiksi itäsuomalaisten kotitalouksien valintoja muutti merkittävästi Pietarin nopea kasvu 1800-luvulla. Suurkaupunki tarjosi kasvavan markkinan voille ja avasi mahdollisuuksia monenlaiseen työhön ja taloudelliseen toimeliaisuuteen. Samalla Pietarin kautta edullinen venäläinen vilja tuli saataville. Kun samaan aikaan kaskiviljelyn mahdollisuudet heikkenivät, moni kotitalous päätyi hyödyntämään uusia taloudellisia mahdollisuuksia ja täydentämään viljatarpeitaan ostoviljalla.
Kaikilla ei ollut riittäviä maankäyttöoikeuksia oman ruoan tuottamiseen. Tällaisia ihmisten joukko kasvoi nopeasti 1800-luvun kuluessa. Palvelijoille eli piioille ja rengeille ruoka kuului palvelussuhteen etuihin, joten heidän ei tarvinnut ruoan hankkimista miettiä. 1800-luvulla yhä useammat vuosipalveluksessa olleet rengit olivat kuitenkin naimisissa ja asuivat erillisessä asunnossa omana ruokakuntanaan. Heitä kutsutaan usein muonamiehiksi tai muonarengeiksi, koska he saivat osan palkastaan viljana eli muonana. Elintarvikkeina palkkansa saivat myös päivätyöläiset, joiden päiväpalkka laskettiin usein viljakappoina. Ruokatarpeita hankittiin myös velaksi, eli tilalliselta haettiin vaikkapa viljaa tai perunoita, jonka hinnaksi määrättiin tietty määrä työpäiviä tietyssä työssä. Näin ollen elintarvikkeet olivat useimmiten korvausta tietystä työstä.
Varsinaista lähikauppaa elintarvikkeilla käytiin säännöllisimmin kaupunkien ympäristössä, jossa lähimaaseudun väki kävi kaupungin torilla myymässä tuotteitaan. Siitä huolimatta kaupungeissakin yritettiin pienimuotoisesti tuottaa ruokaa itse ja kaupunkien kauppiailla saattoi olla myös maatiloja kaupungin ulkopuolella.
Pitkään suomalaisten ruoka tuli suurimmaksi osaksi läheltä, oli se sitten itse tuotettua, palkaksi saatua tai ostettua. 1800-luvun jälkipuolisko toi kuitenkin mukanaan muutoksen, kuten jo edellä esimerkki Pietarin vaikutuksesta kertoi. Vähitellen yhä useampi suomalainen söi tuontiviljaa. Vaikka parhaimpien viljelysseutujen tilalliset ja torpparit söivät edelleen itse kasvattamaansa viljaa, monet väestöryhmät elivät useimmiten venäläisen ja 1900-luvun alussa yhä useammin saksalaisen viljan varassa. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Suomen leipäviljaomavaraisuus oli 35–40 prosenttia.
Seuraava käänne oli Suomen itsenäistyminen. Vastaitsenäistyneessä maassa päätettiin pyrkiä omavaraisuuteen tärkeimpien elintarvikkeiden osalta. Se tarkoitti kotimaisen tuotannon tukemista ja tuonnin rajoittamista. Muutos ei tapahtunut hetkessä, mutta ennen toista maailmansotaa tavoite näytti jo olevan saavutettavissa. Tänä päivänä lähiruoka on meille mahdollista juuri siksi, että Suomessa on haluttu säilyttää oma elintarviketuotanto. Toivottavasti näin on jatkossakin.
Kirjoittaja Kirsi Laine on Sarka-museon tutkimusyhteyshenkilö sekä tutkijatohtori Turun yliopistossa. Teksti pohjaa Lähiruokapäivän avajaistapahtumassa 12.9.2026 pidettyyn esitelmään.